Katsoin juuri Hiljaa toivotut. Itkin. Useammankin kerran. Vaikka molemmissa olikin onnellinen loppu. Kummankaan kohdalla ei tullut minkäänlaisia "miksi tuokin sai" -fiilistä, vaan itkin onnesta. Voi kunpa minäkin saisin joku päivä oman nyytin syliini. Miksi mun täytyi sairastua? Miksi joudun odottamaan? Huomenna meen taas endokrinologille. Tällä kertaa kuulemaan, onko lääkkeet vielä auttanut ollenkaan. Vauva-asiasta en ehkä uskalla kysyä, koska alkaisin vaan itkemään. Ahdistaa.
Mulla tuli kanssa loppumetreillä onnistumisen kohdissa tippa linssiin, jotenkin myötäeläen ja toivoen vahvasti että joskus kokisi yhtä hienon elämyksen itse...
VastaaPoistaolihan tuo pakko itsekkin katsoa. Vaikka aihe ei ole minulle niinkään ajankohtainen, kun ei edes yritystä vielä ole ja ei tiedä joutuuko itse koskaan tuommoisia tunteita kokemaankaan.. Mutta kyllä onnenkyyneleet minulla pääsi kun pieni vauva oli siellä keskoskaapissa? ja äiti oli niin onnellinen. :)
VastaaPoistaSai myöskin minut itkemään, ja itkeskelinkin sitten loppuillan ihan vaan itsesäälistä omalle tilanteelle, vaikka dokkari toivoa antoikin. Mutta taisin kyllä ollakin kunnon itkun tarpeessa :0)
VastaaPoista