Hyvästien jättäminen

Tänään jätimme hyvästit meidän pienokaiselle. Elämäni rankin kokemus, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Varoitus, että teksti ei tule olemaan kovin mukavaa luettavaa.

Pieni, mutta selkeä vuoto alkoi tiistaina. Kuitenkin ilman kipuja. Ja tiistaina sain myös tietää, että ensi maanantaiksi oli varattu aika sairaalaan. Tässä vaiheessa sairaanhoitaja kuitenkin painotti, että voin tulla päivystykseen ennen maanantaita, mikäli alkaa kovat kivut tai runsas vuoto. Ajattelin selviäväni maanantaihin asti, kunnes eilen illalla alkoivat kivut. Edelleen vuoto pysyi hyvin niukkana. Otin Burana 800:n ja menin lämpötyynyn kanssa nukkumaan kahdentoista aikaan. Klo 4 heräsin helvetilliseen kipuun. Ajattelin, että pyörryn tuskissani. Kävin vessassa ja vuoto oli jo hieman runsaampaa. En raaskinut herättää miestäni ja ajattelin, että kivut menisivät ehkä ohi, joten sinnittelen puoli seitsemään asti, jolloin sitten herätin mieheni ja sanoin, että nyt on lähdettäävä sairaalaan. Supistuksia tuli noin viiden minuutin välein koko tuon aamuyön ja ne sattuivat TODELLA paljon. Koska en ole aiemmin raskaana ollut, niin en yhtään tiennyt, miten homma etenisi. Hetkeä ennen kuin lähdimme sairaalaan, kävin vielä vessassa, koska oli tunne, että verta valuu enemmänkin. Istahdin pöntölle ja tunsin, kuinka jotain oli tulossa. Ja niinpä ilman mitään ponnisteluja tai kipuja tai ilman, että olisin tulevaa voinut millään tavalla estää, pienokaisemme syntyi. Menin jonkinlaiseen shokkiin. Tuijotin vain ja purskahdin itkuun. Todella kauhea kokemus.

Sairaalassa otettiin verikokeita ja lääkäri teki tutkimuksen ja ultrasi. Totesi, että kaikki on tullut ulos ja kohtu on tyhjentynyt. Huokaisin tavallaan helpotuksesta, että luonto hoiti kaiken ulos, eikä siihen tarvittu lääkkeitä. Lääkäri sanoi, että yhdet kuukautiset pitää odottaa ja sen jälkeen yritystä voi jatkaa normaalisti. Tämä tieto helpotti tuskaa. Sain vielä panacodin kipuihin ja takapuoleeni anti D-rokotteen veriryhmäni vuoksi. Ja sitten lähdimme kotiin. Ja kotimatkalla romahdin aivan täysin. Itkin monta tuntia ja taisinpa saada jonkin paniikkikohtauksenkin siinä.

Jälkivuoto voi kuulemma kestää usemmankin viikon. Kun vuoto loppuu, tulee varata aika terveyskeskukseen jälkitarkastukseen. Ja nyt kai henkinen toipuminen voi alkaa.

Pieni rakkaamme, meillä on sinua ikävä <3

Sattuu

Tämä sattuu niin paljon. Olen henkisesti rikki. Enkä jaksa kasata palasia kokooon. En voinut ikinä kuvitella, miltä keskenmenon kokeminen tuntuu. Eikä sitä voikaan tietää, ennen kuin se omalle kohdalle sattuu. Ja se sattuu, suru on pohjaton ja menetys valtava -kuten psykologikin minulle jo sanoi. Surtava on. Mutta prosessia en voi aloittaa, ennen kuin saan kuolleen ihmisen alun pois sisältäni. Meidän pikkuisen :(

Lapsettomuus satuttaa. Ja vaikka kuinka yritän olla onnellinen siitä, että onnistuimme raskautumaan, on se tällä hetkellä vaikeaa, koska päällimmäisenä on vain tuska siitä, että jouduimme tähän tilanteeseen. Ja mielessä pyörii miljoona kysymystä. Tulemmeko koskaan saamaan lasta? Uskallammeko yrittää uudestaan vai pelottaako se liikaa?

Kesketynyt keskenmeno. Se jo yksistään kuulostaa kauhealta, ainakin omaan korvaani. Voi kunpa tämä olisikin jo tässä, mutta ei. Fyysinen kipu on vielä kaikki edessä. Voi kunpa vuoto alkaisikin itsestään, mielellään vaikka heti. Mutta mitään kipuja ei ole, eikä pisaran pisaraa vuotoa ole näkynyt moneen päivään. Ja kohdunsuu lääkäriin mukaan tiukasti kiinni. Sairaalaan pitäisi tulla kutsu ensi viikolla. Tämä odottaminen on yhtä helvettiä.

Keskenmeno

Se siitä. On niin tyhjä olo ja sattuu, henkisesti. Ainut, mihin kykenen, on itkeminen.
Ultrassa olisi pitänyt näkyä 9+6 ja syke. Näkyi 7+4 eikä sykettä. Mieleni valtaa suru :(
En tiedä, miten tästä eteenpäin. Muuta kun, että reissu sairaalaan tyhjennykseen on edessä.

Huoli on suuri

Ei ole helppoa olla raskaana, kun on näin stressaavaa sorttia kuin minä. Joka toinen päivä olen varaamassa aikaa yksityiselle ultraan ja sitten taas päätän, että kyllä jaksan odottaa torstaihin asti. Oireita on suuntaan jos toiseen, siitä ehkä tämä suuri huoli. Positiivisia oireita ovat edelleen turvonneet rinnat, heikko olo jos ei syö, turvotus vatsan seudulla etenkin iltaisin jne. Mutta sitten se huono oire: pieni vuoto, tuhruttelu, miksikä sitä nyt voisi sanoa. Sitä ei tule pikkuhousunsuojaan, mutta pyykiessä aina kakkoshädän jälkeen. Kenelläkään kokemuksia tästä? Ummetusta on ja sitten kun tulosta vihdoin tulee, niin tulee myös verta. Sellasta kirkasta, ei kuukautisvuodon tapaista ollenkaan. Voiko olla, että limakalvot on vaan tosi herkät, tai ehkä istukka tosi alhaalla? Tosiaan torstaina sitten selviää tilanne, kun menen neuvolalääkärille, joka myös ultraa. Jännittää ja pelottaa aivan valtavasti :(

Ensimmäinen neuvola oli maanantaina ja terveydenhoitaja oli todella mukava. Toivottavasti näemme häntä jatkossakin usein.

Ristin iltaisin käteni ja pyydän, että pienellä on kaikki hyvin <3 Anna kaiken olla hyvin.