Sattuu

Tämä sattuu niin paljon. Olen henkisesti rikki. Enkä jaksa kasata palasia kokooon. En voinut ikinä kuvitella, miltä keskenmenon kokeminen tuntuu. Eikä sitä voikaan tietää, ennen kuin se omalle kohdalle sattuu. Ja se sattuu, suru on pohjaton ja menetys valtava -kuten psykologikin minulle jo sanoi. Surtava on. Mutta prosessia en voi aloittaa, ennen kuin saan kuolleen ihmisen alun pois sisältäni. Meidän pikkuisen :(

Lapsettomuus satuttaa. Ja vaikka kuinka yritän olla onnellinen siitä, että onnistuimme raskautumaan, on se tällä hetkellä vaikeaa, koska päällimmäisenä on vain tuska siitä, että jouduimme tähän tilanteeseen. Ja mielessä pyörii miljoona kysymystä. Tulemmeko koskaan saamaan lasta? Uskallammeko yrittää uudestaan vai pelottaako se liikaa?

Kesketynyt keskenmeno. Se jo yksistään kuulostaa kauhealta, ainakin omaan korvaani. Voi kunpa tämä olisikin jo tässä, mutta ei. Fyysinen kipu on vielä kaikki edessä. Voi kunpa vuoto alkaisikin itsestään, mielellään vaikka heti. Mutta mitään kipuja ei ole, eikä pisaran pisaraa vuotoa ole näkynyt moneen päivään. Ja kohdunsuu lääkäriin mukaan tiukasti kiinni. Sairaalaan pitäisi tulla kutsu ensi viikolla. Tämä odottaminen on yhtä helvettiä.