Ei mee taas asiat yhtään niinkuin pitäisi. Vastoinkäymisiä toisensa perään. Pohdittiin eilen mieheni kanssa vuotta 2012 ja yhteen ääneen todettin, että häitämme lukuunottamatta aikalailla kaikki on mennyt päin puuta tänä vuonna. En voi kun uskoa ja toivoa, että vuosi 2013 on parempi kuin päättymäisillään oleva vuosi.
Tuntuu tällä hetkellä, etten jaksa tehdä mitään. En jaksa ryhtyä mihinkään, kun mikään ei onnistu. Ja nyt jopa tuntuu, etten jaksa miettiä ovista, vaikka lapsen edelleen haluan. Vauvakuume ei katoa mihinkään. Tutkimuksiin en edes kuvittele nyt meneväni, tuntuu että haluan siirtää sitä päätöstä jonnekin kauemmas tulevaisuuteen.
Ensi viikolla on tapaaminen blogituttujen kanssa. Nyt sinnekin meno tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, kun pelkään, ettei minulla ole mitään positiivista sanottavaa. Oi mistä voisin luoda uskoa itseeni ja uskallusta mennä tapaamiseen?
Ilmoittaudun tässä vaan uudeksi lukijaksi ja toivotan jaksamista sinulle <3
VastaaPoistaÄlä turhaan mieti mitä muut ajattelee negatiivisuudesta. Eiköhän kaikilla ole kokemusta siitä! Ja tietysti muistat sen, että pakko sinne ei ole tulla, jos se ahdistaa, kaikki varmasti ymmärtää senkin <3
VastaaPoistaSamaa mieltä kuin Nappikin! Vertaistuki on parasta mahdollista seuraa silloin, kun negatiivisuus valtaa. Olemme avoimia täällä blogeissamme. Miksi emme voisi tulla tapaamiseenkin aivan yhtä todellisina? Toivoisin kovasti tapaavani sinut siellä! (Mutta tietysti kuuntelet tunteitasi!)
VastaaPoistaNappia ja Illusiaa komppaan.
VastaaPoistaMä oon tänään ihan hyvillä mielin. Ei mitään hajua, millainen olo on tapaamispäivänä. Se on tuttua varmasti kaikille lapsettomuus-elämää kokeneille. Jos olo on negatiivinen ja pystyt tulemaan paikalle, tule tapaamiseen, äläkä meidän reaktioita huoli. Jos tuntuu, että tapaaminen muuttuu ahdistavaksi ylimääräiseksi painolastiksi, jää kotiin, äläkä meidän reaktioista huoli. Me ymmärretään kyllä, valitset niin tai näin. <3 (Ja tottakai toivoisin tapaavani sut myös minäkin, mutta aina ei vain jaksa/pysty/voi.)
Kun itse aloitin blogin kirjoittamisen muutama viikko sitten, päätin tehdä blogista sellaisen positiivishenkisen. Toisin kävi. Kyllä sieltä on ajoittain se positiivisuus niin kaukana, että etsiä saa ja pitkään, eikä sitä välttämättä siltikään löydy.
VastaaPoistaAloitin samoihin aikoihin muiden vauvakuumeilijoiden blogien selaamisen ja huojennuin kovasti siitä, että kyllä niihin muidenkin blogeihin mahtuu ilon ja riemun lisäksi myös itsesääliä, ruikutusta, pettymyksiä, negatiivisiä tunteita itseään, kumppaniaan ja koko maailmaa kohtaan.
En tuosta teidän tapaamisestanne sen enempää tiedä, mutta yleensä se vertaistuki on parasta, mitä ihminen voi saada. Vaikea uskoa, että kukaan, joka on itse samassa tilanteessa, ajattelisi toisen negatiivisuudesta mitään huonoa. Tälläista tämä elämä nyt on. Raskasta. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Ja silloin kun tuntuu siltä, ettei jaksa ja huvita, niin sitten mitään ei tehdä. Jos tutkimuksiin lähtö tuntuu nyt ylitsepääsemättömän vaikealta, niin sitten tutkimuksiin ei vielä lähdetä. Niiden aika on silloin, kun se tuntuu oikealta. Kun olo on parempi.
Voimia ja parempaa mieltä,
Petra